Vaeltava kartio ja muita turvallisuusuhkia
15.04.2011 - Sinipetra
Talven vaihduttua kevääseen paljastui kotikaupunkini katujen lumen ja jään alta jos minkälaisia yllätyksiä, jotka olivat uinuneet syvää talviunta yli neljän kuukauden ajan. Yksi näistä on pohjattomalta vaikuttava reikä, joka ammottaa keskellä jalkakäytävää. Läpimitaltaan se on sellainen, johon naisen jalka helposti uppoaa, mutta miehen kenties jäisi kannastaan kiinni. Polkupyöräilijöille se on vaarallinen ansa.
Kaupungin työntekijät valpastuivat reiästä sen verran, että toivat sen peitoksi oranssin muovikartion, joka varoittaa kävelijöitä ja pyöräilijöitä jo kaukaa siitä, että edessä on jotain vaarallista. Ilmeisesti katuyksiköllä on keväällä niin paljon kiireitä, että reiän kunnolliseen peittämiseen ei ollut aikaa. Joka tapauksessa kaupunkilaisia haluttiin varoittaa vaarasta ja suojella loukkaantumiselta. Jotkut kaupunkilaiset eivät vain näyttäneet ymmärtäneen tätä kaunista ajatusta. Jo saman päivän iltana, kun kartio oli asetettu vartiopaikkaansa reiän päälle, se oli siirtynyt jalkakäytävän viereen parkkeeratun auton konepellille. Valpastunut kaupunkilainen siirsi sen takaisin reiän päälle. Seuraavana aamuna kartio seikkaili viereisen kerrostalon nurmikolla. Jälleen kartio asetettiin sen oikealle paikalle reiän päälle. Muutaman tunnin päästä kartio oli jälleen lähtenyt omille teilleen, tällä kertaa autotien reunaan. Viimeksi kartion nähdessäni se oli laitettu palvelemaan roskakorin virkaa leväten nurinpäin käännettynä nurmikolla ja pitäen sisällään sotkuisia hampurilaispapereita. Lienee turhaa mainita, että oikeakin roskis löytyi parin metrin päästä. Reikä ammotti edelleen uhkaavana keskellä jalkakäytävää.
Kuinkahan monta läheltä piti – tilannetta reiän kanssa on jo sattunut, kun kartio ei ole ollut oikealla paikallaan? Aamuyön tai illan hämärinä tunteina pyöräilijän on mahdotonta huomata reikää tummassa maassa. On vain toivottava, että jos joku onneton siihen ajaa, hän on muistanut laittaa kypärän päähänsä. Kartion kanssa leikkijät eivät ehkä ole ymmärtäneet, millaisen vaaratilanteen he aiheuttavat käytöksellään. Kartiolla tuskin on omaa tahtoa, joka saa sen vaeltamaan pois vartiopaikaltaan. Mutta tämä ei ole ainoa esimerkki meistä fiksuista suomalaisista. Talvella saimme lukea lehdistä, miten ihmiset siirtelivät varoitusnaruja, joiden tarkoitus oli estää jalankulkijoita joutumasta räystäillä vaanivien lumimassojen vaaravyöhykkeelle. Vain täydellinen ajattelemattomuus voi johtaa tällaiseen toimintaan, jossa vähät välitetään omasta tai muiden turvallisuudesta.
Olemmeko me niin kiireisiä, että emme pysähdy ajattelemaan, mikä todella on turvanarujen, puomien ja varoituskartioiden tarkoitus? Ajattelemmeko me, että ne on laitettu tielle kiusaksemme tai kenties leikkikaluiksemme? Vai potkaisemmeko me kiukuspäissämme kartion tiensyrjään, kun asiat eivät ole menneet tahtomme mukaan ja haluamme purkaa pahaa mieltämme johonkin. Vaikkapa viattomaan muovikartioon. Tässä suhteessa lienee pieni koirani meitä ihmisiä fiksumpi. Se huomaa kaikki uudet ja poikkeavat asiat lenkkipolun varrella. Se epäilee, nuuskii ja murisee uusille asioille. Se ei mene lähelle vaan kiertää ne kaukaa. Ainakaan se ei mene vaaravyöhykkeelle. Koiralle tutun lenkkipolun varrella olevat uudet ilmestykset ovat epäilyttäviä ja niihin tutustuminen vie aikaa. Me ihmiset voimme pohtia, mistä syystä näitä uusia asioita lenkkipolun varrelle ilmestyy. Jos tielle on asetettu varoitusnaruja, ne ovat siellä todennäköisesti hyvästä syystä. Silloin niiden siirtäminen tai poistaminen ei ole mielekästä. Ellei sitten tieten tahtoen halua aiheuttaa vaaratilanteita. Ja kukapa meistä sellaista todella tahtoisi tehdä?
